Kirjoitin tämän artikkelin jo syksyllä ja ajattelin ensin, etten viitsisi julkaista sitä. Nyt kirjoitus nousi kuitenkin mieleeni, kaivelin sen arkistojen kätköstä ja totesin, että siinä on ehkä sittenkin pointtia julkaistavaksi. Siinä on koiranäkökulman lisäksi käsitelty myös lintupuolta - ja yhtä lailla kaikkiin lemmikkeihin nuo käsitellyt asiat voinee yleistää.
Joskus tuntuu siltä, että elämä lemmikin kanssa on kuin istuisi koko ajan koulun penkillä. On tiedettävä paljon monesta eri aiheesta, välillä päivitettävä tietopohjaansa ja opittava uutta, haettava ja suodatettava tietoa. Koko ajan tietoa joutuu myös soveltamaan käytäntöön - muistaen, että arki eläimen kanssa ei aina suju kuin oppikirjoissa. On oltava jonkinlainen yleissivistynyt “multitalentti”, osattava kaikesta vähän kaikkea. On kestettävä huonotkin päivät ja pyöritettävä myös omaa arkea. Miten tätä oikeasti voi jaksaa päivästä toiseen?
Kun jäin asiaa pohtimaan, totesin että elämä eläimen kanssa todellakin on hyvin monitieteellistä puuhaa. Eläimen hyvinvoinnin kannalta oleellista tietoa on paljon ja sitä tarvitaan hyvin monilta eri tieteenaloilta. Ensinnäkin on tunnettava jollain tasolla lajinsa biologia ja fysiologia voidakseen ymmärtää sen luonnollisia fyysisiä ja psyykkisiä käyttäytymistarpeita. Esimerkiksi virikkeellistäminen voi olla haastavaa, jos ei tunne lajinsa (tai rotunsa) tyypillisimpiä tarpeita. Ajokoira ei innostu paimentamisesta eikä paimenkoiralla tyypillisesti ole voimakasta riistaviettiä - silti molempien rotujen edustajalla on yleensä voimakas tarve toteuttaa itselleen luontaista käyttäytymistä ja jos tämä tarve ei pääse toteutumaan, seurauksena on usein voimakasta stressiä ja mahdollisesti ongelmakäyttäytymistä. Samoin oman lajinsa elekielen ja käyttäytymisen tunteminen vaatii tietämystä lajin biologiasta ja mahdollisesti myös sen luonnonvaraisten sukulaisten elintavoista. Linnut ovat tästä hyvä esimerkki, sillä etenkin monet isot papukaijat voivat olla vain muutaman sukupolven päässä luonnosta ja siten geneettisesti lähes täysin villieläimiä.
Toinen lemmikin omistajalle tärkeä tieteenhaara ovat käyttäytymistieteet. Käyttäytymistieteiden näkökulma on välttämätön, jotta voi ymmärtää käyttäytymisen yleiset lainalaisuudet ja oppia ohjaamaan eläimen käyttäytymistä haluttuun suuntaan - siis “kouluttamaan” eläintä. Viime vuosikymmenen aikana tällä osa-alueella on tapahtunut suuri murros, joka on niin lintu- kuin koiramaailmassakin johtanut hiljalleen siihen, että dominointiin ja pakottamiseen perustuvat koulutusmenetelmät on hylätty ja tilalle on astunut vapaaehtoisuuteen ja luottamussuhteen luomiseen perustuva ns. positiivinen vahvistaminen.
Yksi lemmikin hyvinvoinnin kulmakivistä on tietenkin oikea ravinto, jonka koostaminen on joillakin lajeilla helpompaa ja joillakin vaikeampaa. Ei tietenkään tarvitse tietää jokaisen lajinsa suolinukasta erittyvän entsyymin nimeä ja tarkoitusta, mutta ravitsemustieteellinen näkökulma on silti tarpeen yritettäessä luoda ruokavaliota, jolla lemmikki voisi mahdollisimman hyvin. Myös eläimen sairauksia on lemmikin omistajan jonkin verran hyvä ymmärtää, vaikka ensimmäinen osoite sairaustapauksissa onkin aina eläinlääkäri. Ensiavun ja kotihoidon tueksi ymmärrys esimerkiksi tyypillisimpien tautien oireista ja tapaturmatilanteissa toimimisesta on silti tarpeen. Oma lukunsa on eläinten kasvattaminen/pesittäminen, johon perehtyvän on tunnettava lajinsa lisääntymisfysiologian ja -käyttäytymisen lisäksi esimerkiksi genetiikan perusteet riittävän hyvin, jotta hän tietää mitä tekee. “Tavallisia” lemmikinomistajia tämä ei toki yleensä koske.
Lemmikin omistajana ei riitä, että olet kiinnostunut vain yhdestä osa-alueesta - silloinhan lemmikkisi hyvinvointi kärsii kaikilla muilla sen elämänalueilla. Vaikka koirasi söisi täydellisen tasapainoista ravintoa, ei sen elämänlaatu olisi kovinkaan kummallista, jos et lainkaan antaisi sen toteuttaa koiramaisia käyttäytymistarpeitaan esimerkiksi haistelun, lenkkeilyn tai leikkimisen merkeissä. Tai vaikka järjestäisit linnullesi täydellisen upean elinympäristön häkin ulkopuolelle leikkipuineen ja ruokaleluineen, olisi elämänne varsin ongelmallista, jos joka ilta joutuisit pyydystämään linnun pyyhkeen avulla takaisin häkkiinsä.
Jo ennen kuin hankkii luokseen eläimen, olisi ahmittava ja omaksuttava valtava määrä tietoa. Itse aloitin koiraharrastukseni intoa puhkuen 10-vuotiaana lainaamalla pikku kyläkirjastomme koirahyllyt tyhjäksi ja lukemalla kaiken kannesta kanteen läpi. Tämä ei riitä - opiskelun tulisi jatkua myös eläimen hankkimisen jälkeen, sillä tieto muuttuu ja päivittyy jatkuvasti. Itse tein sen virheen, että koulutin koiraani varsin ristiriitaisin opein - osassa kymmenen vuoden takaisista kirjoista vannottiin pyhästi johtajuus-dominanssi-alfa-teorian nimeen, mutta osassa tiedettiin jo jotain pehmeämmistä koulutusmetodeista. Tästä “sekametodista” juuttui ikävä kyllä varsin tiukasti arkeen pinttynyt koulutustapa, josta olen tässä murrosiän jälkeen asioihin havahduttuani yrittänyt sitkeästi päästä irti.
Tämä tiedon muuttuvuus on mielestäni yksi lemmikin omistajan suurista haasteista ja voi hämmentää monia. On helppo ajatella, että kun asiat on kerran omaksunut, ne pysyvät. Omiin vanhoihin käsityksiin ja tapoihin on todella helppo jäädä kiinni. Mutta lemmikin omistajan tulisi, oman eläimensä hyvinvoinnin nimissä, opetella omaksumaan myös täysin vanhasta poikkeavaa tietoa. Ja toisaalta tietoa pitää muistaa tarkastella kriittisesti, sillä kaikkeen ei pidä uskoa. Luotettavat (tieteelliseen artikkeliin perustuvat) lähteet ja hyvät faktapohjaiset perustelut väitteiden tueksi ovat merkkejä, joista “hyvän” tiedon tunnistaa. Tämän kaiken tietotulvan selvittämiseen esimerkiksi harva lapsi pystyy - eikä se aikuisellekaan helppoa ole. Ja hei, tätähän oikeissakin kouluissa opetetaan!
Mutta ei riitä, että tiedät - tietoaan pitää myös osata käyttää oikein. Tieto on vielä helppoa, kun sen lukee paperilta tai nettisivulta kaksiulotteisessa muodossa. Toinen lemmikin omistajan suurista haasteista on viedä tieto osaksi arkielämää, jossa ulottuvuuksia on tuhansia. Kiireiset aikataulut, muut ihmiset, oman eläimesi persoona, päivän sää, oma tunnetila. Kaikki ei aina suju kuin kirjoissa. Muistan yhä elävästi, kuinka kesken pentuaikojen hihnatreenin koirani pelästyi kuollakseen ohi ajavia autoja ja säntäsi häntä koipien välissä kotiterassin pöydän alle vapisemaan. Tai sen, kuinka kesken luoksetuloharjoituksen koira, hups vain, karkasi ja oli kateissa monta huolen sävyttämää tuntia.
Taitava lemmikinomistaja osaa ennakoida monet ympäristön tapahtumista ja eläimensä reaktioista. Mutta tätä taitoa ei opita kirjoista, vaan se opitaan usein kokemuksen ja myös kantapään kautta. Lemmikkikoulussa tärkein opettajasi on eläin itse.
Annan esimerkin äskeisestä. Olen opiskellut lemmikkilintutietoutta jo kohta kymmenisen vuotta. Lukenut ahkerasti nettisivuja ja artikkeleita sekä katsellut kuvia ja videoita. Silti nyt kun viimeisen vuoden aikana olen päässyt tutustumaan oikeisiin lintuihin läheltä, hämmennys on ollut valtaisa. Lintujen ilmeet, eleet ja liikekieli tuntuvat todella vierailta, vaikka periaatteessa tiedänkin mitä mikäkin ele tarkoittaa. Ja kun siinä uudessa tilanteessa pitäisi vielä itse pyrkiä toimimaan luontevasti ja muistella kirjojen oppeja, tehtävä tuntuu lähes mahdottomalta. Tähän verrattuna esimerkiksi vieraiden koirien lähestyminen on minulle todella helppoa; oikea toimintamalli tulee kuin selkärangasta. Kylki edellä, katse sivuun, käsi nuuhkittavaksi ja kun koira lähestyy, rapsuta varovasti rinnasta.
Ehkä vaikein arjen ulottuvuus on kuitenkin omien tunnetilojen hallinta. Fakta on, että toisin kuin oikeasta koulusta, lemmikkikoulusta ei saa lomaa. Jos hankit lemmikin, oppivelvollisuutesi kestää lemmikkisi eliniän ajan (ellet sitten päädy/joudu luopumaan eläimestä). Eläin ei ymmärrä kiukunpuuskia, kiirettä tai masennuksen hetkiä, vaan se odottaa sinulta samaa hyvää kohtelua aina. Pahimmillaan aiheutat eläimelle voimakasta, jopa häiriökäyttäytymiseksi tai pelkotiloiksi puhkeavaa stressiä, jos arjen rutiinit rikkoutuvat huonon hetken keskellä. Mutta kun arjen seinät kaatuvat niskaan, tuskin kukaan jaksaisi olla kovin positiivisesti vahvistava lemmikilleen.
Toivon ymmärrystä, sillä nyt tunnustan omat vanhat syntini. Itse olen etenkin murrosiän myrskyissä purkanut joitakin kiukunpuuskiani koiraan. Huutanut, tiuskinut, nykinyt hihnasta. Tiedän, että se on väärin - ja tiesin sen jo silloin. Näistä tahallaan tehdyistä virheistä seuraa tietenkin pitkä ja karu jälki-istunto, riipivän huono omatunto, joka parhaimmillaan pakottaa skarppaamaan ja pyrkimään kohti parempaa, mutta pahimmillaan masentaa, lamauttaa ja ahdistaa.
Huonoja päiviä tulee ja ne pitää vain yrittää kestää. Oikea tapa purkaa kiukkua ei tietenkään kohdistu omaan eläimeen - mutta jos se virhe tulee tehtyä, ei kannata jäädä makaamaan omantunnontuskiinsa, vaan pyrkiä jatkossa kiinnittämään huomiota omaan tilaansa ajoissa ja kohdistamaan raivo ensi kerralla jonnekin muualle. Kukaan ei ole “täydellinen” lemmikinomistaja. Voimme vain yrittää ottaa oppia virheistämme ja pyrkiä ensi kerralla parempaan.
Lemmikkikoulu on täysin vapaaehtoinen oppilaitos, jonka valitessasi teet kuitenkin ison ja varsin pitävän sitoumuksen. Monille tieteenaloille yltävä tiedonhankinta on vasta pieni osa tämän koulun pakollista oppimäärää. Tiedon sovittaminen käytäntöön on oma taiteenlajinsa, jota tässä koulussa opetetaan joskus rankallakin kädellä. Arki eläimen kanssa tulee myös aivan varmasti sisältämään hetkiä, jolloin ei yksinkertaisesti jaksa. Elämä eläimen kanssa ei ole silti pelkkää koulunpenkillä kököttämistä, vaikka siltä joskus tuntuukin. Lemmikkikoulussa on myös välituntinsa, jotka sisältävät niin iloisen riehakkaat leikkituokiot koiran kanssa pihamaalla kuin myös sen uskomattoman upean fiiliksen, kun lintu laskeutuu ensi kertaa päähän. Juuri nämä hetket ovat niitä, jotka auttavat jaksamaan huonojenkin hetkien yli ja tsemppaavat opiskelussa, jonka päämääränä on paremmin voiva lemmikki.
Muistakaa siis, että emme opiskele koulua vaan eläimiä varten.
