Elokuun lopussa olimme siis reilun viikon Lillin kanssa Jyväskylässä. Olin tuolloin lomalla, mutta kävin päivittäin hoitamassa erään lintuharrastajaystäväni parvea hänen ulkomaanreissunsa ajan. Muun ajan vietin kuitenkin koiran kanssa ja kävi selväksi, että Lillin ei ollut hyvä olla uudessa kämpässäni. Sen pelot tuntuivat pahentuneen edelleen, ja jopa auton pyörän alla kolahtava kaivonkansi tai paukahtava ovi saivat aikaan pelkoreaktion. Kerran lenkiltä tullessamme ulko-oven suulta starttasi myös eräs todella kovaääninen moottoripyörä, joka sai Lillin suunniltaan. Tämän seurauksena joka lenkin jälkeen jo pelkkä talon ulko-ovea lähestyminen sai aikaan pelkoa.
Toisaalta kämpässäni Lilli ei, ihme kyllä, pelännyt edes niin paljoa kuin Keltinmäellä. Tämän talon seinät ovat vahvemmat ja naapureiden äänet eivät kantaudu yhtä hyvin, mikä oli varmaan syynä tähän. Silti, on sanomattakin selvää, että kaupunkiympäristössä kaikkia Lillille pelottavia tilanteita ja ääniä tulee vastaan kymmeniä joka lenkillä. Se on kohtuuton stressi. Totesimme yksissä tuumin vanhempieni kanssa, että Lillin on paras jäädä kotiin.
Vain reilu viikko tämän jälkeen tapahtui. Äitini oli Lillin kanssa lenkillä ja yllättäen vastaan tuli vieras sekarotuinen, isohko koira, joka oli vapaana. Koira tuli Lillin luo ja ilmeisesti jokin meni pieleen niiden välisessä kommunikaatiossa, sillä äkkiä koira hyökkäsi täysillä voimillaan Lillin kimppuun. Tilanne kesti äitini kertoman mukaan niin kauan kuin koiran omistaja ehti paikalle ja erotti koirat.
Ensisilmäyksellä näytti, että Lillille ei fyysisiä haavoja ehtinyt tulla, mutta vain paria päivää tapauksen jälkeen äitini huomasi sen kyljessä noin kolme senttiä pitkän, tulehtuneen puremajäljen.
Loppuun vielä vähän omia fiiliksiä kaikesta. Alkusyksy onkin eläinpuolella ollut melkoista tunnemyrskyä.
Pelkäsin etukäteen vähän, mikä on oma reaktioni tähän hieman yllättävään koirattomaan elämäntilanteeseen. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut hyvin seesteinen. Minulla on helppo syksy, voin hoitaa paljon opiskeluani "etänä" ja etenkin loppusyksystä tulen varmaan viettämään jopa enemmän aikaa kotona kuin Jyväskylässä. Menossa on ehkä jopa syksyn viimeinen koiraton viikonloppu nyt.
Silti olen viime aikoina huomannut miettiväni paljon etenkin taakse jääneitä vuosia Lillin kanssa ja toisaalta sitä, mitä odotan tulevalta. Tuntuu, että olen lähestymässä jotain tosi isoa käännekohtaa. Elämääni on tullut viimeisen vuoden aikana paljon uutta, sillä muutaman vuoden päästä lapsuudesta asti ollut suuri unelma lemmikkilinnuista alkaa ehkä olla lähellä. Olen tutustunut harrastajiin ja suunnitellut innoissani tulevaa. Mutta samalla en voi olla miettimättä sitä, että Lilli on jo vanha koira. Meillä ei välttämättä ole enää kovin montaa yhteistä vuotta jäljellä. Myös purematapaus muistutti jälleen siitä, että mikään ei ole itsestäänselvää.
Mietin välillä, olenko osannut antaa Lillille hyvän koiranelämän. Kun Lilli tuli meille, olin vasta lapsi. Tein virheitä tyhmyyttäni ja tietämättömyyttäni, mutta myös piittaamattomuuttani. Käsitys asioista oli jotenkin todella toisenlainen. Nykyään tiedän ja ymmärrän paljon enemmän kuin silloin. Toisaalta olen myös miettinyt, mitä hyvää voisin vielä tarjota Lillille. Etenkin tässä elämäntilanteessa tuntuu joskus tosi haastavalta vaikuttaa asioihin. Monia virheitäni olen vuosien saatossa korjaillut, mutta arjessamme on silti joitakin tiukkaan juurtuneita asioita, jotka mielestäni voisin tehdä paremmin. Mutta mitä kannattaa enää tässä vaiheessa muuttaa, kun arki sujuu kuitenkin hyvin? Johonkin uuteen rutiiniin totuttelu voisi ehkä vain hämmentää Lilliä.
Äh. Joskus tuntuu siltä, että elämä lemmikin kanssa on kuin istuisi koko ajan koulun penkillä. Jatkuvasti uuden opettelua ja tiedon soveltamista käytäntöön, osaksi välillä haastavaakin arkea. Minulla on tekeillä aiheesta pitkähkö artikkeli, mutta en ole vielä täysin tyytyväinen sen rakenteeseen. Jos saan siitä hyvän, julkaisen sen kyllä täälläkin.
