Lilli on ollut luonani Jyväskylässä nyt kaksi viikkoa. Ajattelin kirjoitella vähän fiiliksiä kuluneista viikoista ja siitä, miten arki on lähtenyt käyntiin. Kaikki ei ole mennyt ihan kuin Strömsössä, mutta toisaalta hyviäkin hetkiä on koettu paljon! Yritän kirjoittaa tätä myös siitä näkökulmasta, että jos joku koiran hankkimista miettivä opiskelija tätä lukee, hän saa ehkä jonkin näkemyksen siitä, millaista arki voi olla ja mihin kaikkiin yllätyksiin onkaan varauduttava!
Vähän huonoa tuuria oli matkassa heti meidän ensi metreinämme. Sairastuin heti ekalla viikolla flunssaan ja lenkkeily- ja päivärutiinit, joita yritin luoda, vähän kärsivät. Flunssa ei ollut onneksi kovin paha, mutta heti tuli selväksi, miltä tuntuu lähteä tukkoisena ja kurkkukipuisena päässä huimaten lenkille. En saanut tehtyä ihan niin pitkiä lenkkejä kuin olisin halunnut ja se(kin) oli varmasti osasyynä siihen, että koira alkoi käydä levottomaksi.
Niin - suurin yllätys oli, että Lilli alkoi pelätä ihan hulluna. Kaikki yläkerran asukkaiden kolinat, lasten kiljaukset, koiran haukkumiset, matontamppausäänet... pahimmillaan oikeastaan kaikki "elämän äänet" saivat Lillin ihan suunniltaan. Keväällä moista ei ollut tapahtunut lainkaan, vaikka Lilli oli ollut sen viikon luonani jo silloin. Lillihän on ollut siis paukkupelkoinen jo vuosia, siitä lähtien kun lähinaapurimme ampuivat ekan kerran ilotulitusraketteja uutena vuotena ja Lilli havaitsi kovan paukkeen lisäksi myös itse rakettien välkkeet.
Yksi syy tähän oli varmasti se, että Lillin vielä kotona ollessa maastossa aika lähelläkin pihaamme pyöri sorsastajia aika paljon ja koira pelästyi yhtenä aamuna pauketta jopa niin, että karkasi (löytyi myöhemmin n. 2 km päästä kotoamme vilkasliikenteisen tien toiselta puolelta...).
Eka viikko oli todella vaikeaa tämän suhteen. Lenkilläkin kerran Lilli pelästyi pahasti sitä, kun joku pomputti koripalloa kevyenliikenteenväylällä. Vasta pitkän maanittelun jälkeen se suostui jatkamaan matkaansa. Iltaisin tiedossa oli oikeastaan aina levottomuutta, ulos pyrkimistä, vapinaa ja pahimpina päivinä läähätystä ja kuolaamista. Hiljalleen tämän viikon aikana Lilli alkoi kuitenkin selvästi tottua eikä enää ihan niin pahasti pelännyt - kunnes sitten tuli perjantai.
Perjantaina Jyväskylän yli pyyhkäisi ukkosrintama. Olin opiskelemassa ja koira yksin kotona. Illalla kiinnitin huomioni siihen, että pelkäämisen kanssa oli taas otettu takapakkia ja koira oli oikeastaan vielä entistäkin herkemmällä. Kiinnitin myös huomioni siihen, että sateen ropina vasten ikkunalautaa sai Lillin hermostuneeksi. Tietenkin se ja ehkä vielä itse ukkonenkin ovat pelästyttäneet koiran päivän aikana. Tästä yritetään nyt päästä taas irti. Koputtelen seiniä ja pöytiä ajoittain (naapureiden iloksi..) ja etenkin koiran syödessä paukutan paikkoja, jotta se vähän ehkä yhdistäisi paukkeen johonkin kivaan tai ainakin siedättyisi. Itse yritän aina myös pysyä rauhallisena kun koira pelkää, jotta se oppisi ettei mitään pelättävää ole. Taistelu tämän asian kanssa jatkuu!
Muita vastaan tulleita seikkoja ovat esimerkiksi... sotku. Kaikki roina tässä tönössä on potenssiin kymmenen ja tilannetta pahensi vielä se flunssa, kun en jaksanut oikein kunnolla siivota. Koirankarvat joka paikassa, koiran raakaruuan liukastuttamat lattiat, kuraiset tassunjäljet lattioilla, kuolavanat vessanovessa ja metsästä turkin mukana kulkeutuneet risut ovat tulleet viime viikkoina tutuiksi. Eilen pidin lopulta kauan kaivatun kunnon suursiivouksen. Pahin ällöys oli se, kun lenkillä olin tallannut suoraan (vieraan) koiran kakkakasaan. En huomannut silloin mitään, ihmettelin vain lenkin jälkeen kun eteinen haisi koirankakalle. Sitten siivotessani löysin oven alareunaan tliistaantuneen kakkamurenan ja tajusin vilkaista lenkkarinpohjia...
Ja sitten Kiire. Syksy on taas aika tiukka opintojen suhteen ja etenkin ensi viikko hirvittää.
Koira on silti lenkitettävä ja hoidettava, opinnot tehtävä ja kämppä pidettävä kunnossa. Syödä ja nukkuakin pitäisi, ei ole aina helppoa. Tähän liittyy myös koiran yksinolon aiheuttama huono omatunto. Edelleen minulla on menossa tiiviitä kenttäkursseja ja koira joutuu olemaan sen 6-8 tuntia yksin joka arkipäivä. Kohta tosin pitäisi niiden osalta helpottaa ja "tavalliset" kurssit voi onneksi paljolti hoitaa itsenäisesti kotona. Joka tapauksessa lähteminen on aika kurjaa, kun heti reppua pakatessani saan osakseni koiralta aika surullisen katseen.
Ja koiraa (tai melkein mitä tahansa muutakin lemmikkiä) harkitsevalle opiskelijalle myös muistutukseksi: ne bileet on oikeastaan sitten biletetty - tai ainakin ne vaativat vähän erityisjärjestelyjä.
Mutta sitten niitä hyviä puolia! Oikeastaan en osaa kyllä listata näitä, vaikka tuntuu että onhan niitä ollut. Pitää kai olla vähän hullu, että tekee tätä ja vieläpä enimmäkseen nauttii :) Mutta... esimerkiksi viime perjantaiaamuna olimme 8 km lenkillä metsän rauhassa. Olin herännyt viideltä, jotta ehtisin tehdä kunnon lenkin ennen kuin pitää lähteä. Luonnonkauniilla Soidenlammella sitten pysähdyimme vain ihailemaan maisemia. Aurinko oli juuri nousemassa, pari harmaalokkia uiskenteli tällä suojärvellä, suopursu ja syksy tuoksuivat ja korpit raakkuivat jossain. Muita ihmisiä ei näkynyt. Oli jotenkin ihan sanoinkuvaamattoman hieno fiilis ja se lenkki antoi minulle voimaa, jaksamista ja intoa koko perjantaipäivään, vaikka päivä päättyikin sitten vähän kehnosti mm. tuon ukkosen vuoksi.
Eikä tylsää ole tässä kahden viikon aikana tullut, ei hetkeksikään. Tekemistä riittää aina!
Aurinkoista syksyä kaikille!
