Olin juuri viime viikonloppuna moikkaamassa Lilliä. Vein sille synttärilahjaksi vessapaperirullan sisään piilotetun aarteen, jota se jaksoi taas innoissaan repiä kuten aina ennenkin. Vielä virtaa - kevät on tuonut Lilliin jälleen jopa lisää vauhtia. Se jaksaisi ja haluaisi lenkkeillä tuntitolkulla, jahdata kissoja ja myyriä ja tutkia latoja. Viime aikoina se on kuitenkin myös ontunut toista etutassuaan oudosti, ja olen joutunut miettimään, kuinka pitkiä lenkkejä on tässä tilanteessa järkevää tehdä. Tassu ei Lillin menohaluja tunnu haittaavan, ja tuntuu pahalta rajoittaa Lillin intoa - mutta toisaalta liika rasitus voi olla pahasta tassulle.
Lillille on kasvanut vanhemmiten myös luomia, joista yksi on kasvanut silmäluomeen ja tuntuu ärsyttävän silmää pahasti. Nyt on varattu pääsiäisviikolle aika luomenpoistoon, ja samalla hammaskivenpoistoon. Varmaan tuolla reissulla otan sitten tassunkin puheeksi.
Lillin tauti on kulkenut mukana lähes koko sen elämän ajan. Tällä hetkellä syödään yhä neljäsosatabletti kortisonia päivässä, mikä pitää pahimmat kutinat kurissa. Muuten Lillin ravinto koostuu yhä raa'asta lihasta ja satunnaisesti kasviksista. Kasvisten ja kananlihan määrää on viime aikoina vähennetty, sillä niiden syönti on yhdistynyt lisääntyneeseen kutinaan. Poroa, lammasta, hirveä, hevosta ja lohta sen sijaan menee. Joskus palaan muistelemaan aikoja ennen raakaruokintaa ja sitä viimeistä kutinakohtausta, mikä lopulta johti ruokinnan muutokseen. Kehtaan yhä väittää, että Lilli ei olisi enää tässä, jos sen ruokintaa ei silloin olisi muutettu kuivanappuloista raakaruokintaan. Pahimmillaan kutina oli silloin niin hurjaa, että ajatus koiran lopettamisestakin väreili jo takaraivossa.
Kuluvan kevään aikana olen aika paljon muistellut menneitä ja toisaalta miettinyt tulevaisuuden haasteita. Opiskelemaan lähtö toi kolmisen vuotta sitten suuren muutoksen elämään, ja kaikki on ollut vähän sekavaa siitä lähtien. Viime syksynä tein raskaan päätöksen, kun katsoin parhaaksi jättää Lillin "lopullisesti" vanhempieni luo maaseudulle. Mutta vaikka päätös oli vaikea, se oli varmasti Lillin kannalta paras ja oikein. Välillä ahdistaa, kun en itse voi vaikuttaa asioihin kovin hyvin - vaikka tiedänkin, että Lilli on ihan hyvässä hoidossa kotona. Toisaalta eron myötä olen oppinut arvostamaan koirallisia hetkiä ja suhdettani Lilliin aivan uudella tasolla.
Mutta näin sitä vain on kasvettu "pennusta" kunnon ikään, niin koira kuin omistajakin. Kaikista virheistä ja haasteista huolimatta arvostan todella paljon yhdessä vietettyjä hetkiä. Toivottavasti niitä on vielä runsaasti jäljellä!
Kuvassa Lilli nautiskelemassa kevätauringosta 24.3.
