Lilliä moikkaamassa :)

Olipa mukava käydä tapaamassa Lilliä pitkästä aikaa viime viikonloppuna - vaikka alkuviikosta noussut kuume meinasikin pilata koko reissun! Ehdin kuitenkin onneksi tervehtyä, ja viikonloppu meni tuttuja lenkkipolkuja maaseudun rauhassa kierrellen.

Leikkasin myös Lillin kynnet ja harjasin turkin kunnolla. Karvaa lähti aika reilusti - varmaan vaihtaa taas lyhyemmän turkin kesäksi! Myös kynsien leikkuu meni vallan mallikkaasti etenkin etutassujen osalta (oi, kun olisinkin saanut videolle). Lilli antoi nätisti tassun leikattavaksi ja antoi tosi hyvin leikata kynnen. Takatassujen osalta hoidin homman myös koiraa kunnioittaen - laitoin kongiin ruokaa, annoin koiralle ja koiran keskittyessä kongiin, napsin kynnet lyhyiksi.

Ovat nämä vain hienoja hetkiä, kun huomaa koiran ehdoilla tapahtuvan lähestymistavan todella toimivan. Muistan yhä ajan, kun Lilli kellistettiin kynsien leikkuuta varten kyljelleen. Puuhaan tarvittiinkin silloin kaksi ihmistä, toinen piti koiraa ja toinen leikkasi. Vaikka vaatiihan se koiranomistajalta pitkäjänteisyyttä ja jonkinlaista oman ajattelutavan "kääntämistä" omaksua positiivinen koulutusmenetelmä. Lillin kanssa kynsien leikkuussakin on edetty hitaasti menneestä nykyiseen, sillä Lilli aristeli alkuun todella paljon kynsiinsä koskemista.

Lilli on kyllä tavattoman pirteä - kun toin sille tuliaispaketin, se hetken riehui ja häsläsi paketti suussaan kuin pentu. Lenkillä se sai kerran vahvan hajun kissanjäljestä, ja sitten mentiin. Puuvajat, ladot ja muut hajunurkkaukset on myös pakko tutkia aina tarkkaan. Ruoka-aika saa Lilliin myös kummasti vauhtia, ja piilotetun ruuan etsiminen on yhä yhtä jännää. Ikä on toki tuonut myös kankeutta, eikä Lilli enää jaksa riehua kovin pitkään. On silti ilo katsella sitä näin hyvässä kunnossa, kun ottaa huomioon sen iän ja sairauden.

Ikävä kyllä isot, vieraat koirat ovat syksyisen pureman myötä nyt iso, iso kauhistus. Alkuun en huomannut Lillissä mitään, mutta nyttemmin on tullut selväksi, että pahat traumat jäi. Lilli ei suostu enää lainkaan lenkille sinne, missä tuo purema tapahtui. Lenkillä vastaan tulevat tietyntyyppiset isot koirat ovat myös kauhistus - esimerkiksi saksanpaimenkoirat ja vastaavan tyyppiset rodut saavat hirveän pelko- ja paniikkireaktion aikaan. Toisaalta esimerkiksi vastaan tulevaa suomenajokoiraa se ei kavahtanut lainkaan, päinvastoin olisi halunnut mennä tutustumaan. Kerran äitini kertoi myös, että pelkkä "purijakoiran" haju oli saanut pelon aikaan - Lilli ei nähnyt itse koiraa, mutta haistoi, että se oli kulkenut juuri ohi, eikä olisi millään jatkanut matkaa.

Mutta kaikin puolin kiva reissu siis takana. Sain myös itse nollattua hieman aivojani ja motivoiduttua eteenpäin alkuvuoden hässäköiden jälkeen. Ja ensi viikolla olisi jo aika käydä kotona taas - sitten maaliskuun menot pitääkin vielä miettiä.

Oi harmaa, koiraton arki..

Pahoittelen ja varoitan - tämä blogiteksti sisältää aika synkkää pohdintaa ja kurjia fiiliksiä. Mietin pitkään, viitsinkö edes kirjoittaa. Mutta totesin, että jotenkin tämä on purettava. Joten jos haluat jatkaa kivan päivän viettämistä, ei ehkä kannata lukea - mutta toisaalta, ehkä nämä ajatukset myös piristävät jotakuta samanlaisten tunteiden kanssa pyörivää. Ja lupaan ensi kerralla taas kirjoittaa jotain kivaa.

**

Hiljalleen alkaa tämäkin koiraton viikonloppu olla kulutettu. Onneksi. En ole nyt erinäisistä syistä päässyt käymään kotona kohta kuukauteen - mutta ensi viikonloppuna olisi lopulta tarkoitus mennä. Minulla oli viikon ajan hoidossani kaksi lintuharrastajaystäväni neitokakadua, jotka toivat tympeään arkeeni mukavasti väriä, sotkua ja ääntä. Lintujen lähdettyä opiskelijakopperoni tuntuu entistä hiljaisemmalta.

Edes linnut eivät silti poistaneet ikävääni Lilliin - huolimatta siitä, että olen pian vuosikymmenen haaveillut siitä, että saisin jakaa arkeni lintujen kanssa. Kaikkien yhteisten vuosien myötä muodostunut tunneside on niin vahva.

Viime aikoina olen huomannut pohtivani harrastukseni tulevaisuutta pelottavan realistiselta kantilta. Yllättävän vahva ikävä koiramaailmaan lintujen ollessa täällä ruokki ajatuksiani, sillä vielä n. vuosi sitten mietin etäisesti, että en ehkä Lillin jälkeen ainakaan heti ottaisi uutta koiraa, vaan pitäisin vain lintuja. Ongelmani ydin on siis tässä:

Fuksivuonna sitä jaksoi paiskia hurjalla motivaatiollaan opintojaan eteenpäin, jotenkin sokeasti uskoen siihen, että pian aukeaa uusi elämä, parempi kämppä ja mahdollisuus toteuttaa unelmansa. Näin tavallaan kävikin, kun pääsin muuttamaan Keltinmäelle. Nyt äkkiä tullut muutto pikkukämppään on kuitenkin pysäyttänyt miettimään monia asioita uudemman kerran. Onko tulevaisuus sittenkään pelkkää lintu- ja koiraparatiisia?  Kun olen töissä, aikaa on yhä vähemmän. Kun olen töissä, Lilliä ei todennäköisesti enää ole - koira-arki pitäisi sitten aloittaa uuden pennun kanssa. Kun olen töissä, koira todennäköisesti joutuu kokemaan jopa yli 8 tunnin yksinoloja säännöllisesti. Kun olen töissä, vähäinen vapaa-aika pitäisi jakaa tasan lintujen ja koiran kanssa (jotta kummankaan lajin hyvinvointi ei kärsi) - onnistuuko se? Jos ei, kumman lajin "valitsen", kun molemmat ovat yhtä tärkeitä? Äh. Näiden faktojen pohtiminen masentaa ja syö tehokkaasti myös opiskelumotivaatiota. Asiat muuttuvat merkityksettömiksi, jos ei ole haaveita ja unelmia tulevaisuudelle. Ja toisaalta näiden miettiminen on mieletöntä, koska ei tulevaisuuttaan voi pahemmin ennustaa.

Lemmikitön arki on pieniä ilon hetkiä lukuun ottamatta tajuttoman tylsää - sen olen saanut huomata viime vuosien aikana liiankin hyvin. Ei minua kiinnostaa "bilettää" tai pyöriä opiskelijatapahtumissa tms., joten vapaa-aika kuluu yksinäisen lenkkeilyn lisäksi... noh, ei-minkään-tekemisessä. Olen luonteeltani vähän yksinoloon taipuvainen introvertti, enkä yleensä erityisemmin "viihdy" muiden ihmisten seurassa - sen sijaan eläinten kanssa kaikki on helpompaa. Vaikka joskus sitä miettii, mitä järkeä koko lemmikki"harrastuksessa" edes on, kun huono omatunto toisen hyvinvoinnista raastaa joskus piinaavasti, kämppä sotkuu armotta ja aikaa (ja rahaa) tuhraantuu päivittäin ruokkimisiin, leikkeihin ja lenkkeihin. Ehkäpä se sitten ei ole harrastus, vaan elämäntapa - tai sairaus tai mielentilahäiriö tai joku. Joka tapauksessa, minä en ole onnellinen ilman lemmikkejä. Piste!!

No, pienistä asioista iloa ja hiljalleen eteenpäin. Tänään oli onneksi vähän parempi päivä kuin esimerkiksi perjantaina. Äsken sain myös kummasti lisää tarmoa, kun keksin piipahtaa alkuviikosta eläinkaupassa ostamassa Lillille jotain kuivaherkkuja tuliaiseksi. Nyt suunnittelen, minä päivänä menisin ja mitä ostaisin! Keksin myös, että pakkaan tuliaiseni wc-paperirullan hylsyyn, niin siinä riittää riemua pitkään :)