Joulun taikaa

Kuusen koristelua... Palloja ja hopeanauhoja ja kaikkea outoa.

Jopa jouluorava... kaikkea sitä keksitäänkin...

Ja koristepukki, jolta ei saa edes lahjoja. Toisaalta, jos istun tässä kiltisti, saan ehkä namuja.

 No nyt kaikki on valmista. Jokohan se oikeakin pukki pian tulisi?

Ja tulihan se!

Jouluaamuna jotain kummallista liikkui pihapiirissä. Tonttuja?

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Lilli sai jouluvieraaksi oman kaverin...

(Klikkaa kuvaa isommaksi)

Hammasharjatreeniä

Nyt viimeisimmän hammaskivenpoiston jälkeen huhtikuussa tein lopultakin päätöksen, joka olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten. Aloin kouluttaa Lilliä hampaiden harjaukseen.

Olen edennyt hiljalleen ja täysin koiran ehdoilla. Koulutus lähti liikkeelle siitä, että tökkäsin vähän koiran huulta ja annoin heti namun. Sitten nostettiin hieman huulta. Kun koira ei tästä enää välittänyt, toin harjan mukaan ja jälleen ihan sekunti kerrallaan lisäsin harjausaikaa. Jos koira alkoi harjauksen aikana nykiä itseään vapaaksi otteesta, päästin irti heti, mutta en antanut namua - ja sitten seuraavaan harjoitukseen hieman alensin rimaa. Herkun sai vain, kun oli paikallaan koko sen ajan, kun harja oli suussa.

Tulokset ovat olleet fantastisia!! Jo nyt kulma- ja etuhampaiden harjaus sujuu loistavasti molemmilta puolilta. Tästä olisi tarkoitus edetä vielä haastavampiin takahampaisiin - ja jos oikein pitkälle päästään, niin suun avaamiseen ja hampaiden sisäpintaan asti.

Otin tänä iltana hieman videomatskua treeneistämme. Video on hiukan kotikutoinen, mutta pointti siitäkin varmaan tulee esiin.

Lilli 11 vuotta!

Yksitoista vuotta. Se on kunnioitettava ikä koiralle. Ja se on sitä erityisesti koiralle, jonka eläinlääkärin arvion mukaan "olisi pitänyt kuolla" jo 3-4 vuotta sitten. Kun Lillillä vuonna 2007 todettiin tämä autoimmuunisairaus, eläinlääkäri antoi sille 6-7 vuotta elinaikaa. Se aika on ylitetty jo komeasti!

Olin juuri viime viikonloppuna moikkaamassa Lilliä. Vein sille synttärilahjaksi vessapaperirullan sisään piilotetun aarteen, jota se jaksoi taas innoissaan repiä kuten aina ennenkin. Vielä virtaa - kevät on tuonut Lilliin jälleen jopa lisää vauhtia. Se jaksaisi ja haluaisi lenkkeillä tuntitolkulla, jahdata kissoja ja myyriä ja tutkia latoja. Viime aikoina se on kuitenkin myös ontunut toista etutassuaan oudosti, ja olen joutunut miettimään, kuinka pitkiä lenkkejä on tässä tilanteessa järkevää tehdä. Tassu ei Lillin menohaluja tunnu haittaavan, ja tuntuu pahalta rajoittaa Lillin intoa - mutta toisaalta liika rasitus voi olla pahasta tassulle.

Lillille on kasvanut vanhemmiten myös luomia, joista yksi on kasvanut silmäluomeen ja tuntuu ärsyttävän silmää pahasti. Nyt on varattu pääsiäisviikolle aika luomenpoistoon, ja samalla hammaskivenpoistoon. Varmaan tuolla reissulla otan sitten tassunkin puheeksi.

Lillin tauti on kulkenut mukana lähes koko sen elämän ajan. Tällä hetkellä syödään yhä neljäsosatabletti kortisonia päivässä, mikä pitää pahimmat kutinat kurissa. Muuten Lillin ravinto koostuu yhä raa'asta lihasta ja satunnaisesti kasviksista. Kasvisten ja kananlihan määrää on viime aikoina vähennetty, sillä niiden syönti on yhdistynyt lisääntyneeseen kutinaan. Poroa, lammasta, hirveä, hevosta ja lohta sen sijaan menee. Joskus palaan muistelemaan aikoja ennen raakaruokintaa ja sitä viimeistä kutinakohtausta, mikä lopulta johti ruokinnan muutokseen. Kehtaan yhä väittää, että Lilli ei olisi enää tässä, jos sen ruokintaa ei silloin olisi muutettu kuivanappuloista raakaruokintaan. Pahimmillaan kutina oli silloin niin hurjaa, että ajatus koiran lopettamisestakin väreili jo takaraivossa.

Kuluvan kevään aikana olen aika paljon muistellut menneitä ja toisaalta miettinyt tulevaisuuden haasteita. Opiskelemaan lähtö toi kolmisen vuotta sitten suuren muutoksen elämään, ja kaikki on ollut vähän sekavaa siitä lähtien. Viime syksynä tein raskaan päätöksen, kun katsoin parhaaksi jättää Lillin "lopullisesti" vanhempieni luo maaseudulle. Mutta vaikka päätös oli vaikea, se oli varmasti Lillin kannalta paras ja oikein. Välillä ahdistaa, kun en itse voi vaikuttaa asioihin kovin hyvin - vaikka tiedänkin, että Lilli on ihan hyvässä hoidossa kotona. Toisaalta eron myötä olen oppinut arvostamaan koirallisia hetkiä ja suhdettani Lilliin aivan uudella tasolla.

Mutta näin sitä vain on kasvettu "pennusta" kunnon ikään, niin koira kuin omistajakin. Kaikista virheistä ja haasteista huolimatta arvostan todella paljon yhdessä vietettyjä hetkiä. Toivottavasti niitä on vielä runsaasti jäljellä!

Kuvassa Lilli nautiskelemassa kevätauringosta 24.3.

Lilliä moikkaamassa :)

Olipa mukava käydä tapaamassa Lilliä pitkästä aikaa viime viikonloppuna - vaikka alkuviikosta noussut kuume meinasikin pilata koko reissun! Ehdin kuitenkin onneksi tervehtyä, ja viikonloppu meni tuttuja lenkkipolkuja maaseudun rauhassa kierrellen.

Leikkasin myös Lillin kynnet ja harjasin turkin kunnolla. Karvaa lähti aika reilusti - varmaan vaihtaa taas lyhyemmän turkin kesäksi! Myös kynsien leikkuu meni vallan mallikkaasti etenkin etutassujen osalta (oi, kun olisinkin saanut videolle). Lilli antoi nätisti tassun leikattavaksi ja antoi tosi hyvin leikata kynnen. Takatassujen osalta hoidin homman myös koiraa kunnioittaen - laitoin kongiin ruokaa, annoin koiralle ja koiran keskittyessä kongiin, napsin kynnet lyhyiksi.

Ovat nämä vain hienoja hetkiä, kun huomaa koiran ehdoilla tapahtuvan lähestymistavan todella toimivan. Muistan yhä ajan, kun Lilli kellistettiin kynsien leikkuuta varten kyljelleen. Puuhaan tarvittiinkin silloin kaksi ihmistä, toinen piti koiraa ja toinen leikkasi. Vaikka vaatiihan se koiranomistajalta pitkäjänteisyyttä ja jonkinlaista oman ajattelutavan "kääntämistä" omaksua positiivinen koulutusmenetelmä. Lillin kanssa kynsien leikkuussakin on edetty hitaasti menneestä nykyiseen, sillä Lilli aristeli alkuun todella paljon kynsiinsä koskemista.

Lilli on kyllä tavattoman pirteä - kun toin sille tuliaispaketin, se hetken riehui ja häsläsi paketti suussaan kuin pentu. Lenkillä se sai kerran vahvan hajun kissanjäljestä, ja sitten mentiin. Puuvajat, ladot ja muut hajunurkkaukset on myös pakko tutkia aina tarkkaan. Ruoka-aika saa Lilliin myös kummasti vauhtia, ja piilotetun ruuan etsiminen on yhä yhtä jännää. Ikä on toki tuonut myös kankeutta, eikä Lilli enää jaksa riehua kovin pitkään. On silti ilo katsella sitä näin hyvässä kunnossa, kun ottaa huomioon sen iän ja sairauden.

Ikävä kyllä isot, vieraat koirat ovat syksyisen pureman myötä nyt iso, iso kauhistus. Alkuun en huomannut Lillissä mitään, mutta nyttemmin on tullut selväksi, että pahat traumat jäi. Lilli ei suostu enää lainkaan lenkille sinne, missä tuo purema tapahtui. Lenkillä vastaan tulevat tietyntyyppiset isot koirat ovat myös kauhistus - esimerkiksi saksanpaimenkoirat ja vastaavan tyyppiset rodut saavat hirveän pelko- ja paniikkireaktion aikaan. Toisaalta esimerkiksi vastaan tulevaa suomenajokoiraa se ei kavahtanut lainkaan, päinvastoin olisi halunnut mennä tutustumaan. Kerran äitini kertoi myös, että pelkkä "purijakoiran" haju oli saanut pelon aikaan - Lilli ei nähnyt itse koiraa, mutta haistoi, että se oli kulkenut juuri ohi, eikä olisi millään jatkanut matkaa.

Mutta kaikin puolin kiva reissu siis takana. Sain myös itse nollattua hieman aivojani ja motivoiduttua eteenpäin alkuvuoden hässäköiden jälkeen. Ja ensi viikolla olisi jo aika käydä kotona taas - sitten maaliskuun menot pitääkin vielä miettiä.

Vaihtoehtoinen tapa ruokkia koira!

Innostuin väsäämään videon Lillin normaalista ruokailutilanteesta. Tämä tilannehan on ollut meille arkea jo ehkä vuoden tai parikin, ja ajattelin että ehkä videosta on iloa muillekin!


Lilli nauttii suunnattomasti ruuanetsinnästä. Minusta tuntuu, että se on muuttunut jopa virkeämmäksi ja aktiivisemmaksi tämän leikin aloitettuamme. Tarjoilen kupista lähinnä nykyään vain kasvissoseen sekä lääkkeet pieneen lihamäärään sekoitettuna, ja kuppiruuan syötyään Lilli juoksee aina innoissaan ulos etsimistouhuihin. Kiireisiinkin päiviin ruuanetsintäleikki sopii, sillä piilotteluun ei mene kuin viisi minuuttia ja koira osaa etsiä ruokansa ilman ihmistä.

Vielä vinkkejä:
- Ruuanetsintäleikki kannattaa opettaa koiralle vähitellen, ensin piilottaa ruokaa helpompiin paikkoihin. Leikin voi yhdistää vihjesanaan, esim "Etsi!"
- Ruokaa voi toki piilottaa myös sisälle, mutta etenkin raakaruuan kanssa se saattaa olla aika ällöä.
- Edelliseen liittyen, etenkin raakaruuan kohdalla kannattaa pitää huoli, että koira todella löytää kaikki ruokansa... pihalla mätänevät raakaruuanpalat voivat houkutella myös tuhoelämiä.
- Piilopaikkoja ja piilotettuja ruokamääriä kannattaa vaihdella, jotta koiran mielenkiinto säilyy eikä se opi kiertämään vain tiettyä reittiä ruokansa perässä.
- Ihan aina ei tarvitse piilottaa mitään - mutta tästä ei välttämättä kannata kertoa koiralle, jolloin sen täytyy aina tarkistaa tilanne >:)
- Kupittomaan ruokailuun löytyy toki muitakin konsteja, vaihtelun virkistämiseksi tai jos koira ei innostu leikistä! Kokeile esimerkiksi kongia (konginkin voi muuten piilottaa etsittäväksi), mattojen tai vanhan lakanan sekaan kätkettyä ruokaa, yhteistä temppuhetkeä, arkitottelevaisuustreeniä, ym...
- Mielikuvitus on rajana - koiran virikkeellistäminen on myös omistajan virikkeellistämistä :)

Syysmietteitä

Koirattoman viikonlopun kuluttamiseksi kirjoittelen lopulta vähän kuulumisia. Kyllä, koirattoman - Lilli on ollut koko syyskuun kotona.

Elokuun lopussa olimme siis reilun viikon Lillin kanssa Jyväskylässä. Olin tuolloin lomalla, mutta kävin päivittäin hoitamassa erään lintuharrastajaystäväni parvea hänen ulkomaanreissunsa ajan. Muun ajan vietin kuitenkin koiran kanssa ja kävi selväksi, että Lillin ei ollut hyvä olla uudessa kämpässäni. Sen pelot tuntuivat pahentuneen edelleen, ja jopa auton pyörän alla kolahtava kaivonkansi tai paukahtava ovi saivat aikaan pelkoreaktion. Kerran lenkiltä tullessamme ulko-oven suulta starttasi myös eräs todella kovaääninen moottoripyörä, joka sai Lillin suunniltaan. Tämän seurauksena joka lenkin jälkeen jo pelkkä talon ulko-ovea lähestyminen sai aikaan pelkoa.

Toisaalta kämpässäni Lilli ei, ihme kyllä, pelännyt edes niin paljoa kuin Keltinmäellä. Tämän talon seinät ovat vahvemmat ja naapureiden äänet eivät kantaudu yhtä hyvin, mikä oli varmaan syynä tähän. Silti, on sanomattakin selvää, että kaupunkiympäristössä kaikkia Lillille pelottavia tilanteita ja ääniä tulee vastaan kymmeniä joka lenkillä. Se on kohtuuton stressi. Totesimme yksissä tuumin vanhempieni kanssa, että Lillin on paras jäädä kotiin.

Vain reilu viikko tämän jälkeen tapahtui. Äitini oli Lillin kanssa lenkillä ja yllättäen vastaan tuli vieras sekarotuinen, isohko koira, joka oli vapaana. Koira tuli Lillin luo ja ilmeisesti jokin meni pieleen niiden välisessä kommunikaatiossa, sillä äkkiä koira hyökkäsi täysillä voimillaan Lillin kimppuun. Tilanne kesti äitini kertoman mukaan niin kauan kuin koiran omistaja ehti paikalle ja erotti koirat.

Ensisilmäyksellä näytti, että Lillille ei fyysisiä haavoja ehtinyt tulla, mutta vain paria päivää tapauksen jälkeen äitini huomasi sen kyljessä noin kolme senttiä pitkän, tulehtuneen puremajäljen.

Eläinlääkärireissun ja antibioottien myötä Lilli on jo hyvää vauhtia toipumassa. Olin itse kotona juuri viikko sitten (kuvat on otettu silloin), haaveri tapahtui kaksi viikkoa sitten sunnuntaina. Ilmeisesti pahoja henkisiäkään haavoja ei sitten lopulta tullut, ihan reippaasti Lilli ainakin minun kanssani ohitti yhä vieraat koirat kun yhdessä lenkkeilimme. Lilliä purreen koiran omistaja (vanhemmilleni tuttu) on myös ollut tilanteessa hyvin asiallinen ja ystävällinen, joten asia on sikäli ok. Vahinkoja sattuu, onneksi selvittiin lopulta näinkin vähällä.

Loppuun vielä vähän omia fiiliksiä kaikesta. Alkusyksy onkin eläinpuolella ollut melkoista tunnemyrskyä.

Pelkäsin etukäteen vähän, mikä on oma reaktioni tähän hieman yllättävään koirattomaan elämäntilanteeseen. Toistaiseksi olen kuitenkin ollut hyvin seesteinen. Minulla on helppo syksy, voin hoitaa paljon opiskeluani "etänä" ja etenkin loppusyksystä tulen varmaan viettämään jopa enemmän aikaa kotona kuin Jyväskylässä. Menossa on ehkä jopa syksyn viimeinen koiraton viikonloppu nyt.

Silti olen viime aikoina huomannut miettiväni paljon etenkin taakse jääneitä vuosia Lillin kanssa ja toisaalta sitä, mitä odotan tulevalta. Tuntuu, että olen lähestymässä jotain tosi isoa käännekohtaa. Elämääni on tullut viimeisen vuoden aikana paljon uutta, sillä muutaman vuoden päästä lapsuudesta asti ollut suuri unelma lemmikkilinnuista alkaa ehkä olla lähellä. Olen tutustunut harrastajiin ja suunnitellut innoissani tulevaa. Mutta samalla en voi olla miettimättä sitä, että Lilli on jo vanha koira. Meillä ei välttämättä ole enää kovin montaa yhteistä vuotta jäljellä. Myös purematapaus muistutti jälleen siitä, että mikään ei ole itsestäänselvää.

Mietin välillä, olenko osannut antaa Lillille hyvän koiranelämän. Kun Lilli tuli meille, olin vasta lapsi. Tein virheitä tyhmyyttäni ja tietämättömyyttäni, mutta myös piittaamattomuuttani. Käsitys asioista oli jotenkin todella toisenlainen. Nykyään tiedän ja ymmärrän paljon enemmän kuin silloin. Toisaalta olen myös miettinyt, mitä hyvää voisin vielä tarjota Lillille. Etenkin tässä elämäntilanteessa tuntuu joskus tosi haastavalta vaikuttaa asioihin. Monia virheitäni olen vuosien saatossa korjaillut, mutta arjessamme on silti joitakin tiukkaan juurtuneita asioita, jotka mielestäni voisin tehdä paremmin. Mutta mitä kannattaa enää tässä vaiheessa muuttaa, kun arki sujuu kuitenkin hyvin? Johonkin uuteen rutiiniin totuttelu voisi ehkä vain hämmentää Lilliä.

Äh. Joskus tuntuu siltä, että elämä lemmikin kanssa on kuin istuisi koko ajan koulun penkillä. Jatkuvasti uuden opettelua ja tiedon soveltamista käytäntöön, osaksi välillä haastavaakin arkea. Minulla on tekeillä aiheesta pitkähkö artikkeli, mutta en ole vielä täysin tyytyväinen sen rakenteeseen. Jos saan siitä hyvän, julkaisen sen kyllä täälläkin.

Joulumuistoja ja vähemmän pelottavaa uutta vuotta

Voi joulu, niin se taas tuli mutta niin se menikin - aivan liian nopeasti. Tässä vähän jouluaaton muistoja kuvien muodossa:

Uusi vuosi sujui tänä vuonna poikkeuksellisen hyvin, sillä huudatimme koko illan ja yön täydellä äänenvoimakkuudella kaikkia talosta löytyviä mölytoosia. Koira nukkui ihan rauhallisesti, kun paukkujen äänet eivät kantautuneet sen korviin - meillä sen sijaan oli hieman hankaluuksia saada unen päästä kiinni siinä aivan järjettömässä mölyssä!


Nyt pakkanen paukkuu ja sen myötä myös lenkit ovat kutistuneet varsin lyhyiksi. Hyvänen aika, ei yksikään järkevä koira nyt tuonne mene...

Positiivinen suihkukoppi, kerrostalovirikkeitä ja muuta mutinaa

Wuh. Ehkä elämäni jännin, mahtavin, mielenkiintoisin ja tunteikkain syksy on päättymässä! Mutta myös kiireisin, stressaavin ja huono-omatuntoisin. Vielä pitäisi jaksaa hoitaa marraskuun intensiivikurssi ja pari muuta kurssia pakettiin - ja sitten palaammekin jo Lillin kanssa kotiin joulunviettoon.

Kulunutta viikkoa edeltäneen viikon Lilli oli vanhemmillani hoidossa ja sitä edeltäneen viikon olimme molemmat kotona syyslomailemassa. Jätin Lillin kotiin aika monestakin syystä. Ensinnäkin tuntuu hyvältä, että se saa välillä olla kotona, koska se on siellä - noh, kotonaan. Eron koiran olemuksessa kyllä huomasi. Toisekseen olin viime sunnuntain poissa, en koko päivää mutta kuitenkin koin koiran parhaaksi jättää sen kotiin. Kolmannekseen paiskin koko koirattoman viikon hurjaa vauhtia opintojani eteenpäin, jotta edessä siintävät loppusyksyn haasteet eivät veisi aikaani koiralta. Silti tuntui todella ankealta ja kurjalta olla täällä ilman koiraa - mutta nyt arki on jälleen palannut normaaliksi.

**

Ajattelin tällä kertaa kirjoitella paljon koulutus- ja virikeasiaa. Ensin viikon onnistumistarina! Kämpässäni on suihkukoppi, jota Lilli pelkäsi, vaikka sillä ei ollut lähtökohtaisesti mitään huonoja(kaan) kokemuksia siitä - kopperon kiikkerä olemus, liukas lattia ja rämisevät ovet kuitenkin pelottivat sitä niin ettei se uskaltanut astua sinne tassullaankaan. No, minä annoin asian olla ja päätin, että pidän ainakin 100% huolen siitä, että koira ei tule saamaan ikinä mitään huonoja kokemuksia kopista. Sitkeästi kerta toisensa jälkeen tarjosin sille ruokaa suihkukoppiin. Alussa se vain jäi aina tuijottamaan ruokaa, vinkui ja katsoi minua kunnes siirsin ruuan sen ulottuville. Olin jo varma, että koira ei ikinä tulisi astumaan suihkukoppiin. Mutta olin väärässä - lopulta eräänä päivänä lukuisten yrityskertojen jälkeen se oli kopissa. Ja on siitä lähtien mennyt sinne aina.

Ennen tätä päivää en kuitenkaan ollut koskaan pessyt koiraa kopissa, vaikka koppi ehkä estäisi hiukan kuran leviämistä pitkin pesuhuonetta. Syynä on se, että pesu on koiralle aina hiukan ikävä tapahtuma, vaikka namien avulla motivoituna se kyllä jokseenkin suostuu yhteistyöhön. En silti ole ollut halukas edes kokeilla suihkukopin yhdistämistä pesuun, jotta aiemmin saadut positiiviset kokemukset kopista eivät karisisi. Tänään kuitenkin pesin koiraa lenkin jälkeen pesuhuoneen lattialla (kopin vieressä siis) ja tarjoilin sille siinä pesun yhteydessä aamuruokaa palkkiona hienosta käyttäytymisestä - kuten minulla on yleensä koiraa pestessä tapana. Yhtäkkiä puolivahingossa laitoin namun niin, että koira kurkotti etutassunsa suihkukopin reunalle tavoitellessaan herkkua. Tästä rohkaistuneena päätin kokeilla, onnistuisinko saamaan koiran kokonaan koppiin. No, sinnehän se meni! Otti namun vastaan ja sitten vieläpä syötyään jäi kivasti koppiin seisomaan ja antoi minun pestä. Tarjoilin pari muuta palaa ruokaa vielä palkkioksi, lopetin pesun ja koira tuli sitten pois kopista.

Ehkä joidenkin mielestä tämä onnistumistarinani saattaa kuulostaa arkiselta ja jokseenkin merkityksettömältä. Mutta ajatelkaapa asiaa koiran näkökulmasta: jos väkisin rahtaisin Lillin sen kovasti pelkäämään, epäilyttävään suihkukoppiin ikävää pesutilannetta varten, kopista tulisi ihan varmasti Lillille aivan hirveä paikka, koira kokisi mieletöntä ja ennen kaikkea turhaa stressiä ja pesutilanteesta tulisi molemmille osapuolille rasittava kokemus (ei ole minullekaan mukavaa pidellä paikallaan märkää, pakoon pyristelevää koiraa). Eli tarinan opetus: Positiivinen lähestymistapa ei vaadi ihmeellisiä taikatemppuja tai erikoista paneutumista. Muista vain kolme asiaa: 1) Älä tarjoa eläimelle huonoja kokemuksia "ikävästä" jutusta ja 2) tarjoa sille hyviä kokemuksia "ikävästä" jutusta sekä 3) ole kärsivällinen, älä luovuta ja luota itseesi.

**

Koiran elämä kerrostalossa ei ole välttämättä yhtä virikkeellistä kuin isossa omakotitalossa. Kotonamme Lillillä on oma aitaus, jonne se saa aina halutessaan mennä haistelemaan ulkomaailman tuulia. Siksi järjestettyjen virikkeiden merkitys kasvaa. Esittelen tässä pari vinkkiä.

1. Matot ovat ihan mahtavia paikkoja kätkeä namuja tai vaikka virikelelun sisään piilotetun aamuruuan.

2. Maton sisään voit myös "maatuskatyyliin" piilottaa pienemmän rievun (tai vaikka useamman jos siltä tuntuu!), joka sitten sisältää itse ruuan. Tässä olen käärinyt kongin koiran peiton sisään ja peiton siis olin käärinyt maton sisään. Peiton sai haastavaksi avattavaksi käärimällä sen ensin rullalle ja lopulta laittamalla rullan solmuun.

3. Löytyneellä solmurullalla voi myös leikkiä!

4. Ja lopulta se kongi löytyi. Sisälle olin edellisenä päivänä laittanut raakaa lihaa ja heittänyt kongin yön yli pakastumaan. Lopputuloksen kanssa ahertaessa Lillillä menee aikaa yleensä ainakin puolisen tuntia.

5. Temput ovat tietenkin mahtavaa yhteistä ajanvietettä. Meillä on Lillin kanssa yleensä ruokinnan yhteydessä tapana vähän temppuilla. Yleensä leikimme "Tuo koriin"-leikkiä.



**

Lopuksi... hmm. Epäröin vähän, uskaltaisinko julkaista vielä tätä juttua. Mutta päätin kuitenkin kirjoittaa lyhyesti. Kaikki on vielä aika ajatusasteella. Mutta viime aikoina mulle on taas tosi pintaan noussut koko ikäni ollut haave lemmikkilinnu(i)sta. Ja ensimmäistä kertaa ikinä, nyt olen tilanteessa jossa ehkä olisi pieni mahdollisuus toteuttaa se haave. Jo koiraan liittyen haasteita tosin löytyy: arjen linnun ja metsästysviettisen koiran kanssa täytyisi sitten jotenkin onnistua, aikaa pitäisi löytyä molemmille jne. Plus kaikki muut haasteet, joita en tässä Lillin blogissa nyt lähde erittelemään. Olen kuitenkin jutellut jo aiheesta lintuharrastajien kanssa enkä nyt ainakaan "täystyrmäystä" ole saanut. Moni elää koiran ja linnun kanssa ihan hyvää elämää.

Opiskelijaelämää koiran kanssa

Lilli on ollut luonani Jyväskylässä nyt kaksi viikkoa. Ajattelin kirjoitella vähän fiiliksiä kuluneista viikoista ja siitä, miten arki on lähtenyt käyntiin. Kaikki ei ole mennyt ihan kuin Strömsössä, mutta toisaalta hyviäkin hetkiä on koettu paljon! Yritän kirjoittaa tätä myös siitä näkökulmasta, että jos joku koiran hankkimista miettivä opiskelija tätä lukee, hän saa ehkä jonkin näkemyksen siitä, millaista arki voi olla ja mihin kaikkiin yllätyksiin onkaan varauduttava!

Vähän huonoa tuuria oli matkassa heti meidän ensi metreinämme. Sairastuin heti ekalla viikolla flunssaan ja lenkkeily- ja päivärutiinit, joita yritin luoda, vähän kärsivät. Flunssa ei ollut onneksi kovin paha, mutta heti tuli selväksi, miltä tuntuu lähteä tukkoisena ja kurkkukipuisena päässä huimaten lenkille. En saanut tehtyä ihan niin pitkiä lenkkejä kuin olisin halunnut ja se(kin) oli varmasti osasyynä siihen, että koira alkoi käydä levottomaksi.

Niin - suurin yllätys oli, että Lilli alkoi pelätä ihan hulluna. Kaikki yläkerran asukkaiden kolinat, lasten kiljaukset, koiran haukkumiset, matontamppausäänet... pahimmillaan oikeastaan kaikki "elämän äänet" saivat Lillin ihan suunniltaan. Keväällä moista ei ollut tapahtunut lainkaan, vaikka Lilli oli ollut sen viikon luonani jo silloin. Lillihän on ollut siis paukkupelkoinen jo vuosia, siitä lähtien kun lähinaapurimme ampuivat ekan kerran ilotulitusraketteja uutena vuotena ja Lilli havaitsi kovan paukkeen lisäksi myös itse rakettien välkkeet.

Yksi syy tähän oli varmasti se, että Lillin vielä kotona ollessa maastossa aika lähelläkin pihaamme pyöri sorsastajia aika paljon ja koira pelästyi yhtenä aamuna pauketta jopa niin, että karkasi (löytyi myöhemmin n. 2 km päästä kotoamme vilkasliikenteisen tien toiselta puolelta...).

Eka viikko oli todella vaikeaa tämän suhteen. Lenkilläkin kerran Lilli pelästyi pahasti sitä, kun joku pomputti koripalloa kevyenliikenteenväylällä. Vasta pitkän maanittelun jälkeen se suostui jatkamaan matkaansa. Iltaisin tiedossa oli oikeastaan aina levottomuutta, ulos pyrkimistä, vapinaa ja pahimpina päivinä läähätystä ja kuolaamista. Hiljalleen tämän viikon aikana Lilli alkoi kuitenkin selvästi tottua eikä enää ihan niin pahasti pelännyt - kunnes sitten tuli perjantai.

Perjantaina Jyväskylän yli pyyhkäisi ukkosrintama. Olin opiskelemassa ja koira yksin kotona. Illalla kiinnitin huomioni siihen, että pelkäämisen kanssa oli taas otettu takapakkia ja koira oli oikeastaan vielä entistäkin herkemmällä. Kiinnitin myös huomioni siihen, että sateen ropina vasten ikkunalautaa sai Lillin hermostuneeksi. Tietenkin se ja ehkä vielä itse ukkonenkin ovat pelästyttäneet koiran päivän aikana. Tästä yritetään nyt päästä taas irti. Koputtelen seiniä ja pöytiä ajoittain (naapureiden iloksi..) ja etenkin koiran syödessä paukutan paikkoja, jotta se vähän ehkä yhdistäisi paukkeen johonkin kivaan tai ainakin siedättyisi. Itse yritän aina myös pysyä rauhallisena kun koira pelkää, jotta se oppisi ettei mitään pelättävää ole. Taistelu tämän asian kanssa jatkuu!

Muita vastaan tulleita seikkoja ovat esimerkiksi... sotku. Kaikki roina tässä tönössä on potenssiin kymmenen ja tilannetta pahensi vielä se flunssa, kun en jaksanut oikein kunnolla siivota. Koirankarvat joka paikassa, koiran raakaruuan liukastuttamat lattiat, kuraiset tassunjäljet lattioilla, kuolavanat vessanovessa ja metsästä turkin mukana kulkeutuneet risut ovat tulleet viime viikkoina tutuiksi. Eilen pidin lopulta kauan kaivatun kunnon suursiivouksen. Pahin ällöys oli se, kun lenkillä olin tallannut suoraan (vieraan) koiran kakkakasaan. En huomannut silloin mitään, ihmettelin vain lenkin jälkeen kun eteinen haisi koirankakalle. Sitten siivotessani löysin oven alareunaan tliistaantuneen kakkamurenan ja tajusin vilkaista lenkkarinpohjia...

Ja sitten Kiire. Syksy on taas aika tiukka opintojen suhteen ja etenkin ensi viikko hirvittää.
Koira on silti lenkitettävä ja hoidettava, opinnot tehtävä ja kämppä pidettävä kunnossa. Syödä ja nukkuakin pitäisi, ei ole aina helppoa. Tähän liittyy myös koiran yksinolon aiheuttama huono omatunto. Edelleen minulla on menossa tiiviitä kenttäkursseja ja koira joutuu olemaan sen 6-8 tuntia yksin joka arkipäivä. Kohta tosin pitäisi niiden osalta helpottaa ja "tavalliset" kurssit voi onneksi paljolti hoitaa itsenäisesti kotona. Joka tapauksessa lähteminen on aika kurjaa, kun heti reppua pakatessani saan osakseni koiralta aika surullisen katseen.

Ja koiraa (tai melkein mitä tahansa muutakin lemmikkiä) harkitsevalle opiskelijalle myös muistutukseksi: ne bileet on oikeastaan sitten biletetty - tai ainakin ne vaativat vähän erityisjärjestelyjä.

Mutta sitten niitä hyviä puolia! Oikeastaan en osaa kyllä listata näitä, vaikka tuntuu että onhan niitä ollut. Pitää kai olla vähän hullu, että tekee tätä ja vieläpä enimmäkseen nauttii :) Mutta... esimerkiksi viime perjantaiaamuna olimme 8 km lenkillä metsän rauhassa. Olin herännyt viideltä, jotta ehtisin tehdä kunnon lenkin ennen kuin pitää lähteä. Luonnonkauniilla Soidenlammella sitten pysähdyimme vain ihailemaan maisemia. Aurinko oli juuri nousemassa, pari harmaalokkia uiskenteli tällä suojärvellä, suopursu ja syksy tuoksuivat ja korpit raakkuivat jossain. Muita ihmisiä ei näkynyt. Oli jotenkin ihan sanoinkuvaamattoman hieno fiilis ja se lenkki antoi minulle voimaa, jaksamista ja intoa koko perjantaipäivään, vaikka päivä päättyikin sitten vähän kehnosti mm. tuon ukkosen vuoksi.

Eikä tylsää ole tässä kahden viikon aikana tullut, ei hetkeksikään. Tekemistä riittää aina!

Aurinkoista syksyä kaikille!

Kesäkuulumisia ja syksyn suunnittelua

Jaahas, edellinen blogipostaus on lähetetty 31.5. eli olisikohan jo aika ryhdistäytyä ja edes yrittää kirjoitella lyhyesti jotain kesäkuulumisia!

Kesä on mennyt aika hujauksessa ohi ja olen ollut paljon töissä, mutta silti olemme Lillin kanssa mm. käyneet Jyväskylässä ja Heinolassa, nukkuneet kaksi yötä kahdestaan mökillä, olleet mustikassa, 15 km lenkillä, useasti kissa-, orava- ja jänisjahdissa, soutelemassa...

Lilli on onneksi pysynyt myös aika terveenä tämän kesän. Kevään korvatulehduksen ja hampaanpoistojen ym. tilanteiden rauhottumisen jälkeen kaikki on oikeastaan ollut "sitä samaa". Lillin kortisoni pudotettiin neljännestablettiin päivässä, mutta sitä pienempään mentäessä kutina kävi mahdottomaksi. Koko ajan se vähän kutisee, mutta ei mahdottomasti. 

Juhannuskuvia!

Pian on taas aika palata Jyväskylään. Katselen hiukan kauhulla tulevan vuoden aikataulujani - tiedossa on näillä näkymin aika tiukka syksy, mutta kevätpuoli on ehkä hiukan löysempi. Koira jää suosiolla ensi viikoiksi vielä kotiin, mutta syyskuun alussa voisin ehkä jo kokeilla ottaa sitä pysyvämmin luokseni. Katsotaan nyt, miten opiskelu lähtee käyntiin!